Mitä jos kuolisit huomenna? - Rookie Communications

Mitä jos kuolisit huomenna?

Mitä jos kuolisit huomenna?

Mitä jos saisit tietää tänään, että kuolet huomenna? Vituttaisiko? No vituttaisihan se, ainakin useimpia meistä.

Mutta miten paljon? Mitä jäi tekemättä, mitä jäi kokematta? Oliko unelma uudesta urasta tarkoitus toteuttaa heti ensi vuonna tai olitko kenties ajatellut, että viis töistä, eläkkeellä sitten alkaa elämä? Parempi aviopuoliso ja vanhempi sinusta – ja minusta – piti sekin tulla heti, kun vain kalenteri olisi antanut myöten.

Luin taannoin Helsingin Sanomista sairaalapapin haastattelun. Virkansa puolesta pappi vietti aikaa elämänsä viimeisistä henkäyksistä nauttivien ihmisten kanssa. Vuosien aikana pappi oli tehnyt yhden havainnon yli muiden: kuolevat eivät juuri koskaan katuneet asioita, joita olivat eläessään tehneet. He katuivat asioita, jotka olivat jääneet tekemättä.  

Niinhän se menee. Unelmiaan ei kannata määräänsä enempää lykätä, koskaan kun ei tiedä, mitä huominen tuo tullessaan – vai tuoko mitään. En minä mitään tuomiopäivän profeettaa halua leikkiä, mutta olen jonkin verran asiaa tästä näkökulmasta, että elämästä pitää yrittää ottaa kaikki irti tänään. Eilistä ja huomista kun ei voi elää, vaikka kuinka otsa kurtussa yrittäisi. 

Eihän tämä aina mitään raa-raata ole, mutta jos tuohon pyrkii, tylsä arkikin on piirun verran vähemmän tylsä. Ja asenne elämään ylipäätään paljon positiivisempi, olen huomannut. Turhasta kitiseminen on jäänyt. No ok, ainakin vähentynyt.           

Sitähän tämä yrittäjyyskin on: unelman toteuttamista. Meni syteen tai saveen, eipähän tarvitse jossitella. Sitä samaa oli muutto Jenkkeihin parikymppisenä, vaikka pelkkä ajatus puristi mammanpojan rintaa. Mahdollisuus kun tuli, ei sitä tohtinut jättää käyttämättä, muuten kaduttaisi jälkikäteen. Ja niin olisi kyllä kaduttanutkin.  

Kuolevat eivät juuri koskaan katuneet asioita,
joita olivat eläessään tehneet.
He katuivat asioita, jotka olivat jääneet tekemättä. 

Nyt kun tätä firmaa ollaan pyöritetty 2,5 vuotta ja kasvettu kuin huomaamatta yhden miehen pumpusta 16 hengen toimistoksi, olen huomannut pohtivani koko ajan enemmän, että yritys yksistään ei enää ole se juttu, vaan se, mitä tällä kaikella lopulta halutaan saavuttaa. Mikä on se, mikä saa omat ja muiden silmät kiilumaan maaliskuisena tiistaina, kun taivaalta tulee räntää vaakatasossa. Se jokin alkaa pikku hiljaa hahmottua, mutta olkoon se toisen tarinan aihe. Nyt riittää, että on joka päivä mukava mennä töihin.

Sitä yhtälöä minä en ymmärrä, että yrittäjä vihaa työtään. Kuten se taannoin Nurmeksessa Bomban kylpylässä meille ventovieraille avautunut herrashenkilö, joka kertoi olleensa yrittäjänä 30 vuotta ja että ei kyllä suosittele kenellekään – ihan perseestä on kuulemma se ja verottajakin kusettaa.

Samaa teemaa noudattaa vanha viisaus: “Onnellisuus ei ole seurausta menestymisestä, vaan menestyminen on seurausta onnellisuudesta”.

No, ehkä olen vielä nuori ja naiivi vastayrittänyt, enkä vielä ymmärrä, että ulospääsyä oravanpyörästä ei ole – koska jos jossain vaiheessa päätettäisiin laittaa firma pakettiin ja lähteä tekemään ihan jotain muuta, mitä ihmettä muutkin siitä ajattelisivat!

Nimittäin muiden mielipiteisiin – oikeisiin tai kuvitteellisiin – elämässä asiat monesti tyssäävät. Se on ehkä typerintä, mitä voi olla. Mutta ymmärrän; kyllä minäkin mietin, että onko tämä kirjoitus ihan lapsellinen. Jonkun mielestä varmasti onkin, mutta ehkä ei sentään kaikkien. Tätä jälkimmäistä ryhmää tekstilläni tavoittelen.     

Mutta palataan vielä alkuun. Omasta puolestani voin todeta, että jos kuolisin huomenna, niin vituttaisihan se. Lasten varttuminen aikuisiksi jäisi näkemättä, Kap Verde ja Puolangan pessimismipäivät kokematta, eläkepäivät vaimon kanssa viettämättä. Olennaisinta kuitenkin on, että jossiteltavaa olisi tosi vähän. Sairaalapappi pääsisi vähällä. Ehkä.

Ja kun niin on, voi keskittyä olennaiseen eli tähän hetkeen. Sitä toivon kaikille muillekin.   

PS. RIP Eino.