Ei viitittäis tapella - Rookie Communications

Ei viitittäis tapella

Ei viitittäis tapella

Kävin tsiigailemassa työn puolesta erinäisiä keskusteluketjuja sosiaalisessa mediassa. Tulin huonolle tuulelle.

Ihan kuin olisimme jatkuvassa sodassa. Etsimme vihollisia, joiden kimppuun voimme hyökätä. Onneksi toistaiseksi vain sosiaalisessa mediassa, ainakin suuremmilta osin. Mutta siellä senkin edestä: räävimme toisiamme ja toisten tekemisiä, usein lööppipohjalta tekemiemme oletusten pohjalta, jos niidenkään. Tartumme henkilöön, hänen ominaisuuksiinsa ja vajavaisuuksiinsa. Uhkailemme tappamisella ja raiskaamisella, jopa.

Mikä helvetti meitä oikein riivaa?

Meidän kaikkien rivipahvihousujen olisi erittäin keskeistä ymmärtää, ettei meidän tarvitse olla huutamassa mielipidettämme julki jokaiseen tarjolla olevaan asiaan ja uutiseen. Facebookiin tai Twitteriin postatulla älämölöllä ei ole edes merkitystä mihinkään.

Syntyy vaikutelma, että kansa on jakautunut räikeästi kahtia.

 

Tai onhan sillä: kun siihen vastaa toinen rääväsuu, syntyy järjetön, täysin vailla alkeellisintakaan logiikkaa tai faktapohjaa vellova sanallinen paskamyrsky, joka saa sen fiksumman jengin katsomaan muualle.

Siitä puolestaan seuraa se, että ilmatilaa hallitsevat nuo nimenomaiset rääväsuut, kahdesta vastakkaisesta leiristä.

Edelleen: siitä syntyy vaikutelma, että kansa on liki jokaisen tärkeän asian kohdalta jakautunut räikeästi kahtia.

Vaikka toisin on tietysti asian laita. Isoin osa on niitä, jotka eivät reagoi tunteella jokaiseen iltapäivälehden lööppiin ja ala uhkailemaan joukkomurhalla lööpin kohteen sukua.

Ne on niitä tolkun ihmisiä, jotka myös, tottahan toki, on jo ehditty internetin berserkien taholta ristiinnaulita milloin miksikin – mikä kulloisenkin tuomioistuimen omaa agendaa on paremmin palvellut.


Olen edellä kuvaamani
kehityssuunnan johdosta muuttumassa nihilistiksi. En pidä sitä mitenkään kannatettavana isminä, ja ponnistelen päivittäin löytääkseni piiriini ihmisiä, jotka eivät mainittua käyttäytymismallia ole omakseen ottaneet.

Silti sisälläni liikahtaa epäilyksen kyy aina, kun näen ihmisen, joka on oikein sydämestään omistautunut jollekin asialle. Ensimmäisenä mieleen tulee, että taas yksi hihhuli.

Se on minusta ikävää. Mitä tässä siis pitäisi tehdä? Mitä tässä voi tehdä? Onko minusta sen tekijäksi?

Miten osallistua järjettömänä vellovaan keskusteluun, kun kukaan ei kuuntele tai ole kiinnostunut löytämään ratkaisua? Ja mitä tämäkään teksti mihinkään vaikuttaa?

Peace & love, hei.
Rauhoittukaa nyt, hyvät ihmiset.