Miltä tuntuisi kerrankin olla oma itsensä?

Miltä tuntuisi kerrankin olla oma itsensä?

Luin joskus tutkimuksesta, jossa oli selvitelty keskivertoihmisen käsitettä oikein tieteellisin keinoin.

Viitettähän minulla ei tietenkään tähän ole jemmassa. Joku varmaan löytää sen Googlesta ja oikaisee virheelliset luvut. Suuruusluokka on kumminkin oikein, ja olen taipuivainen uskomaan tuloksiin.

Homma meni jotenkin niin, että ensin tuhansilta ihmisiltä kysyttiin, minkälaista elämää ”keskiverto” ihminen heidän mielestään elää – mitä hän syö, missä ja miten asuu, mitä harrastaa, millä ajaa, minkä verran tienaa, ja niin edelleen.

Kun lista asioista oli valmis, saatiin selville, minkälainen kaikkien ihannoima ja tavoittelema ”keskiverto” oli.

Sitten tarkasteltiin, miten tuo toteutuu vastaajien omassa elämässä. Kävi ilmi, ettei juuri mitenkään. Vain 4 % vastanneista täytti itse nuo määrittämänsä ”keskiverron” raja-arvot.

Neljä sadasta. Ei kovin keskivertoa, vai mitä?

Se, mitä enemmistö ihmisistä pitää ”normaalina”, kuuluukin itse asiassa hyvin pienelle vähemmistölle meistä. Näitä kaikkien ihailemia ja kahdehtimia ”keskivertoihmisiä” onkin joukossamme vähemmän kuin vaikkapa seksuaalivähemmistöön kuuluvia.

Ei kovin keskivertoa, vai mitä?

Olen aiemmin suitsuttanut rohkeuden puolesta markkinoinnissa. Nyt laajennan propagandani kohteeksi koko ihmiselon. Tutkimuksen mukaan siis 96 prosenttia meistä tekee päivittäin päätöksiä, jotka eivät ole meidän omiamme.

Pohjaamme päätöksemme normeihin, jotka eivät itse asiassa ole normeja, vaan jokin kummallinen, kollektiivinen haavekuva normaalista, hyvästä elämästä.

Ja koska haavekuvaan tai kangastukseen liittyvää tavoitetta on mahdoton koskaan kokonaan täyttää, tunnemme riittämättömyyttä.

Sitten viisikymppisen lähestyessä nuppimme alkaa kesiä. Alamme pikkuhiljaa huomata kulkeneemme siihen astisen elämämme automaattiohjauksella – olemme ostaneet hieman liian suuren omakotitalon hieman liian kalliilta alueelta, tarpeettoman kalliin saksalaisen farmariauton ja tuhranneet vapaa-aikammekin harrastuksissa, joista emme oikeasti pidä, mutta jotka ovat tärkeitä verkostoitumisen tai muiden sellaisten asioiden kannalta.

Ne, kenellä liitu riittää, ostavat ison moottoripyörän, hankkivat tatuoinnin ja hyppäävät suhteeseen lastenhoitajan kanssa. Muut masentuvat ja muuttuvat uimahallin saunoissa nariseviksi katkeroituneiksi vanhoiksi äijiksi. (Puhun tässä vain miessukupuolesta siksi, että muiden reaktioista minulla ei ole tarkkaa tietoa. Naisilla on kuitenkin varmasti omat konstinsa käsitellä pettymystään.)

Mitenkö tämä liittyy harjoittamaamme toimeen markkinoinnin saralla?

No siten, että mekin monesti tähtäämme viestikärkemme kohti tuota ”keskivertoihmisten” joukkoa, joka on itse asiassa vain kangastus.

Tai ainakin olemme tähdänneet. Kenties se on ollut paraskin vaihtoehto, ennen digitalisaation ja datan tuomia mahdollisuuksia: nykyisin saamme sentään kohtalaisen tarkkaa tietoa siitä, mitä ihmiset oikeasti haluavat ja todellisuudessa tekevät.

Tästä kaikesta olen kuitenkin muodostanut itselleni pari teesiä:

  1. Usko lukuja, koska ne eivät valehtele.
  2. Älä pelkää olla oma itsesi markkinoinnissasi. Et kuitenkaan kykene olemaan niin outo, etteikö maailmasta löytyisi muutamaa miljoonaa tismalleen samanlaista kummajaista.

Mennään nyt näillä, siihen saakka kunnes jotain parempaa ilmaantuu. Take it away, Staple Singers.