Mitä minä säikähdin?

Kategoriat Bloogie

Bloogie

“Nousi”. Voi olla, että tuo sana pullahti pintaan kirjoittajansa alitajunnasta muuan sanomalehden otsikkoon taannoin ihan ilman kummempaa motiivia tai agendaa. Vaan kun tänä somenärkästymisen aikana ei pitäisi pullahdella, ammattilaisilla. Harkiten tulisi sanan peistä taittaa.

Puhun muuan sanomalehden uutisesta, joka käsitteli Vihreiden ministerinsalkkujen uudelleenjärjestelyjä. Olivat tällänneet otsikkoon, että Krista Mikkonen “nousi” sisäministeriksi.

Säikähdin siinä, että voe suatana – nyt ne Facebookin raivopäät varmasti palliltansa riistävät ja piälaelleen ristiin naulitsevat koko toimituskunnan, kun noin alentavaa termiä menivät otsikossaan käyttämään.

Sitten vedin henkeä ja huomasin subjektiivisesta kokemuksestani yleisempiinkin ilmiöihin liittyvän seikan: sitä on oudon varpaillaan nykyään, jopa muiden sanomisista.

“Sitä on oudon varpaillaan nykyään, jopa muiden sanomisista.”

Sellaiseksi on meno nyt kuitenkin suloisessa somesuomessamme äitynyt, että osa meistä on oppinut olemaan näissä pienissä merkityseroissa erittäin, erittäin tarkkana. Verkossa vaanii tuhatpäin ammattinärkästyjiä, jotka odottavat pääsevänsä tarttumaan sinänsä epäolennaisiin nyansseihin otsikoissa ja nostattamaan sitten “kansan” vihaa kohti taivaita asian tiimoilta.

Ja kuten nykykäytäntöön kuuluu: koko muuta sisältöä edes lukematta.

Uutinen siis koski sitä, että joensuulaislähtöinen Krista Mikkonen siirtyi sisäministeriksi ympäristöministerin pallilta (onnea johdosta vainen!).

Mutta että “nousi”?

Nähkääs, jos olet jo ennestään ministeri, mielestäni siinä ei ole kyse “noususta”. Esimerkiksi “siirtyminen” soisi paremmin. Tai vaikka “putjskahti”, kun Itä-Suomessa ja likellä Savoa kerran ollaan. Mutta “nousta” – siinä on pari sisäänrakennettua merkitystä, jotka minusta vähän huonosti istuvat kokonaisuuteen.

Nouseminen tarkoittaa faktisesti etenemistä joko luotisuoraan ylös tai vähintäänkin yläviistoon, ja metaforisesti kohti parempaa.

Vaihtoehtoja on vissisti ainakin kaksi, niin kuin aina.

Sikaniskan freudilainen lipsahdus. Mikkosen aiempi pesti ympäristöministerinä ei ole jonkun silmissä “oikea” ministerinpesti, vaan lähinnä hameväelle ja imeväisille sopiva puuhastelunurkkaus, jolta siirtyminen sisäministeriksi on siksi luettavissa “nousuksi”.

Itäsuomalainen alemmuuskompleksi. Otsikon laatijan alitajuntaa riivaa tämä meille yleinen oireyhtymä, joka saa meidät juhlimaan aina, kun joku täkäläinen “nousee” joko ministeriksi, julkisuuteen tai edes Helsingin junaan.

No juu, olette oikeassa: nämä ovat niitä lillukan tai jonkun sitäkin mitättömämmän köynnöskasvin varsia. Niin ovat minustakin!

Olen poliittiselta vakaumukseltanikin kai lähinnä fatalisti, ja minulle on sinänsä se ja sama “nousiko” vai “pääsikö”. Mutta kun on töikseen sanavalintojen kanssa ikänsä paininut, taitaa alkaa lukea ajan kanssa Jalluakin kuin piru Raamattua. Karjalaisesta puhumattakaan.

“Kun on töikseen sanavalintojen kanssa ikänsä paininut, taitaa alkaa lukea ajan kanssa Jalluakin kuin piru Raamattua.”

Mutta pointtini tässä olikin se, että vaistomaisesti säikähdin sananvalintaa, toimituksen puolesta. Vähän niin kuin nakkijonossa sitä aina vähän terästäytyy, jos kuulee selkänsä takaa jonkun ärähtävän, että “haluutko turpaas”.

Tähänkö on tultu? Pelottaa jo toistenkin sananvalintojen puolesta?

Ja olemmeko me jo niin tarkkoina omien sekä toisten sanomisien vuoksi, että alkaa luiskahdella itsesensuurin pimeälle puolelle? Alanko minä, alammeko me, pian funtsimaan ulosantiamme siltä kantilta, jotta kaikki kuviteltavissa olevat öyhöttäjät väistäisimme?

Ahtaaksi käy elämä, jos näin on laita.

PPS: Mainittakoon tässä vielä se, että itsellenihän lapsuksia sanavalinnoissa ei koskaan satu. Tai ei olla äidin kanssa ainakaan ikinä huomattu.

Rookiemedia

Ota yhteyttä!