Onko työnteon pakko vituttaa?

Onko työnteon pakko vituttaa?

Rookie communications 31.8.2018. Kuva: Johanna Kokkola

Helsingin Sanomissa oli viikonvaihteessa (8.9.) juttu 22-vuotiaasta tamperelaisesta tradenomiopiskelija Alisa Suvanteesta. Jutun pointti oli se, että vaikka Suvanne vasta opiskelee ensimmäistä ammattiaan, hän halajaa jo eläkkeelle. Alisan tavoitteena on olla taloudellisesti riippumaton 35-vuotiaana ja sen jälkeen keskittyä töissä kärvistelyn sijaan harrastuksiin ja muuhun mukavaan. Eikä hän suinkaan ole yksin ajatustensa kanssa, vaan samanmielisiä riittää liikkeeksi asti (Financial Independence, Early Retirement = FIRE).

Aika heikoissa kantimissa tuo arviolta lähes 50 vuotta kestävä eläkeläisyys lukujen valossa väkisinkin on, vaikka kuinka nuukailisi – ainakin jos meinaa harrastelun lomassa myös asua ja syödä, mutta tässä ei ole tarkoitus arvostella Alisaa tai ketään muutakaan. Kukin taaplaa tyylillään.

Näkökulma, mitä jään tämäntyyppisissä keskusteluissa aina kaipaamaan on se, että entä jos eläkehaaveiden sijaan keskityttäisiin tekemään työelämästä sellaista, että kenenkään haave ei olisi hypätä siitä pois 35-vuotiaana.

Sitkeä käsitys siitä, että työnteko lähtökohtaisesti aina vituttaa, on outo ja menneen talven lumia. Elämä on yksinkertaisesti liian lyhyt siihen, että kiristellään hampaita viisi päivää ja eletään kaksi. Töissä voi olla mukavaakin, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, ja projektissa pääsee usein pitkälle jo ihan pienillä asioilla – sikäli kun on juolahtanut mieleen kysäistä mielipidettä myös asianosaisilta.

Mitä nuorempi työntekijä, sitä enemmän painaa se, että työn kokee merkitykselliseksi ja että siinä viihtyy. Suomalaisen Työn Liitto selvitti viime vuonna työhyvinvoinnin tärkeimpiä yksittäisiä tekijöitä ja kolmen kärki oli: hyvä työilmapiiri, motivoiva työ ja mahdollisuus vaikuttaa oman työn sisältöön ja toimenkuvaan. Hyvä palkka oli sijalla 13.  

Vanha itäsuomalainen viisaus “vittuilu on välittämistä” ei valitettavasti toimi työelämässä.  

Tämän takia autoritääriseen asemaansa ikänsä nojautuneet vanhan polven huutajajohtajat alkavat olla kusessa; kun on riittävän pitkään katsonut kulmahuoneen ikkunasta, kuinka parhaat tekijät lähtevät muualle, se alkaa vaikuttaa myös lukuihin – ja lukuja uskoo paatuneinkin patruuna. Ja sama toisinpäin: työhyvinvoinnin ja tuloksellisen yritystoiminnan vaikuttavuus toisiinsa on todettu monessakin tutkimuksessa. Vanha itäsuomalainen viisaus “vittuilu on välittämistä” ei valitettavasti toimi työelämässä.  

Hyvinvoivat työntekijät ovat yrityksen kuin yrityksen menestymisen tärkein yksittäinen tekijä, tärkeämpi kuin suurinkaan asiakas. Se tuppaa monesti unohtumaan. Kaukana ovat ne ajat, kun Seppo istutettiin sorvin ääreen ja jos Seppo oli siinä vielä 30 vuoden jälkeen, annettiin Sepolle taskukello. Nykyosaajan pitää päästä toteuttamaan itseään ja pystyä samaistumaan yrityksen arvomaailmaan, muuten hän jatkaa matkaa. Ja se on ihan oikein se.

Niinpä kun firmassa seuraavan kerran tuskaillaan kehityskeskustelujen kanssa, niin mitäpä jos heitetään sillä iänikuisella kaavakkeella vesilintua ja esimies kysyy alaiselta tasan yhden kysymyksen: “Kuinka voin auttaa sinua?”.

Sitten esimies pitää turpansa kiinni ja kuuntelee.    

Kirjoitus on alun perin julkaistu kaupunkilehti Karjalan Heilissä 12.9.2018.