Pari sanaa printistä ja journalismista
BLOOGIE (Alunperin julkaistu 28.09.2020)
Vaikka on pian neljä vuotta siitä, kun viimeisen lehtijuttuni istuvana toimittajana kirjoitin, en voi välttyä printtimedian kohtalon pohtimiselta täysin vieläkään. Olkoon tuo entisen leiviskäni ajatuksissa viipyily osoitus siitä lämmöstä, jota kirjoittavia toimittajia ja heidän toimiansa ohjailevaa käsiteameebaa, journalismia, kohtaan tunnen.
Että elä Ami suutu, tai te muut ex-kollegat, vaikka vähän tässä nyt tölömyyttelenkin.
Kotva sitten luettiin Suomen Lehdistön verkkosivuilla Kaakon Viestinnästä, jossa oli otettu data kauniiseen käteen ja alettu tuottaa verkkoon sitä, mitä ihmiset haluavat lukea.
Hurrraa, huusin mielessäni. Vihdoinkin joku näkee valon: heillä on käsissään kaikki se tieto, jota he lukijoidensa palvelemiseksi tarvitsevat, ja nämä airuet sitä tietoa nyt todella käyttävät!
Sitten joku journalistituttavistani oikaisi minua, että sehän on sitä samaa, mikä on myrkyttänyt muun muassa päivänpolitiikan: populismia. Eikö olekin? Kerrotaan kansalle vain sitä, mitä he haluavat kuulla – ja ei siis lainkaan sitä, mitä he eivät vielä tiedä haluavansa kuulla.
”No mutta journalistien moraali kyllä asettaa rajat sit sille, että…” yritin.
Vastaus hiljensi: sille moraalille elokuun viimeinen päivä koittaa oitis, kun kustantajan kassasta raha loppuu. Silloin eivät enää painokoneet laula, eikä Höyry selosta. Helvettiin mennään, koko ammattikunta ihanteineen, ilman jarruja, jos tuolle tielle lähdetään.
On siinä tottakin, joskaan ei minusta ihan tuossa mitassa. Tykkään näet kuitenkin ajatella, että ihmiselo on kompromisseja. Kai tähänkin sellainen löytyisi?
Journalismin puheena ollessa on muistettava myös siihen sisäänrakennettu vakavamielinen ominaisuus, joka on ristiriidassa populistisen rahan tahkoamisen kanssa: kansanvalitus, yhteiskunnan läpinäkyväksi tekeminen. Rahvaan tiedottaminen, ettei pääse syntymään epäoikeudenmukaisia muilutus- tai kyhnytystilanteita, ja niin edelleen.
Tuo ristiriita on voimistunut nykyisten digiaikojen koittaessa: kehän yhdessä nurkassa seisoo korkeaotsainen journalismi ja toisessa kurkkii raha, jolla journalistiset teot julkaistaan – kustantaja, omistaja.
“Omassa kulmassaan hampaita, lyijykynän pätkiä ja veristä vaahtoa sankoon syljeskelevän journalismin silmissä vielä ihanne leimuaa, vaikka välillä katse hieman pukkaakin sakkaamaan ristiin.”
“Omassa kulmassaan hampaita, lyijykynän pätkiä ja veristä vaahtoa sankoon syljeskelevän journalismin silmissä vielä ihanne leimuaa, vaikka välillä katse hieman pukkaakin sakkaamaan ristiin.”
Ennen internettiä kummallakin oli varaa pysytellä pukukopeissaan, tiukasti kiinni ikiaikaisissa periaatteissa. Kassa oli kunnossa, tilaukset möivät, levikit kasvoivat, ja postikin vielä kulki, kohtuuhintaan. Tyytyväisiä oltiin sekä kynä- että massiosastoilla.
Sitten soi kongi ja kehään vastustajiksi kiipesivät netti ja some, eivätkä kaksi ensin mainittua ehtineet kunnolla köysien välistä ottelualueelle, kun jo alkoi tulla osumia.
Ensin helähti kai rahoituspuolen leuka: levikkien lasku kiihtyi, ja samaa vauhtia laskivat ilmoitusmyynnit. Posti kantoi kortensa kekoon nostamalla alati jakeluhintojaan, oman alansa rakennemuutoksesta johtuen.
Myös journalismin leipähammasrivi alkoi heti kohta harvenemaan: kevyimmin kiinni olleet legot irtautuivat ikenistä, kun alussa mahtipontisesti kansalaisjournalismiksi nimetty keskustelupalstaälämölö pääsi yllättämään.
Tällä hetkellä ollaan kenties lyhyellä erätauolla. Ainakin suurimmat talot ovat saaneet rivinsä parahultaisesti järjestykseen, hätäpuolustuslinjaan.
Kustantajian polvet ovat vähän pehmeinä, mutta sentään verkkopalvelut ovat nyt pystyssä, sisältöjä väännetään, banneria myydään ja muuta näkyvyyspakettia.
Omassa kulmassaan hampaita, lyijykynän pätkiä ja veristä vaahtoa sankoon syljeskelevän journalismin silmissä vielä ihanne leimuaa, vaikka välillä katse hieman pukkaakin sakkaamaan ristiin. Klikkiotsikoiden ja julkkiskihlausten välillä.
Eikä tilanne ole yhtään helpompi niillä pienemmilläkään taloilla. Höyhensarjalaisilla on ohuemmat luut, josta aiheutuu toisaalta eduksi olevaa ketteryyttä, toisaalta huonoa tällinkestävyyttä.
Journalismille ja julkaisutoiminnalle toivotan molemmille pitkää ikää. Niillä on kiistaton paikkansa ja ansionsakin historiassa.
Nyt olisi sen änkyrämmänkin porukan kumminkin aika ymmärtää, siis oikein todella ymmärtää ja sisäistää, että journalismin ihanne vaatii euroja voidakseen tulla lihaksi. Ei ole syntiä tunnistaa, että laskutkin on maksettava, ja että kappaleet pyhää uutistekstiä ovat osa sitäkin yhtälöä.
Ja kiihkomielisille ex-kollegoilleni toimituksissa tähdennän, etten missään tapauksessa tarkoita tällä nyt sitä, että on kenenkään olisi myytävä itsensä tai periaatteensa. Totuuden on oltava jatkossakin totta, ja lukijoiden on voitava saada luottaa uutisiinsa. Tarkoitan sitä, että kun tuon faktan oikein toden teolla sisäistää, vasta silloin kykenee sovittamaan oman tekemisensä niin, että periaatteillakin on parhaat mahdollisuudet tulla toteen, lihaksi.
Lyhyesti sanottuna: pitää kyetä uudistumaan. Ja se sana ei aina ole synonyymi asiain tolan heikentymiselle.
Olisiko se Kaakon Viestinnän kikka sittenkin kokeilemisen arvoinen? Ei sitä tarvitse populismiin saakka venyttää, tai ajamalla ajaa ristiriitaan journalismin periaatteiden kanssa.
