Jokaisen johtajan pitäisi pitää puhe sepalus auki – vaikka tahallaan

Jokaisen johtajan pitäisi pitää puhe sepalus auki – vaikka tahallaan

Jokaisen esimiesasemassa olevan pitäisi ainakin kerran eläissään pitää puhe sepalus auki, tai jos ei omista sepalusta, liimata vaikka vessapaperia kengän pohjaan – ja ihan tarkoituksella.

Ja mitä järkeä siinä sitten olisi? Se järki, että tässä maailman ajassa johtajilta kaivataan ennen kaikkea inhimillisyyttä ja sitä, että he myöntävät itsekin tekevänsä virheitä – olipa se sitten strateginen harhalaukaus tai esiintyminen julkisesti sepalus auki. Väitän, että kyky nauraa itselle on yksi tärkeimmistä johtajan ominaisuuksista tänä päivänä. Ja jos joku kuvittelee, että näin toimimalla hävittää uskottavuutensa, niin sehän ei pidä paikkaansa. Uskottavuus hävitetään ihan muilla keinoilla – muun muassa niin, että ottaa itsensä liian vakavasti.

Olen vahvasti sitä mieltä, että tämän ajan suurin uhka organisaatiossa kuin organisaatiossa on se, että ei uskalleta tehdä virheitä – ja sellainen ilmapiiri lähtee AINA johdosta. Tämä on sinänsä ihan ymmärrettävää. Jokainen on tottunut menestymään tavallaan ja vaatii älyttömästi rohkeutta muuttaa asioita, jotka ovat toimineet vuosikymmeniä – silloinkin kun kaikki merkit osoittavat, että enää ne eivät toimi. Sama pätee johtamiseen: jos on saanut raivattua pelko työkaluna itsensä ylimmälle portaalle tai lähelle sitä, mitäpä sitä toimivaa mallia muuttamaan, saati itseään.

Jos yrityksen arvomaailma ei mene yksiin heidän oman arvomaailmansa kanssa, siinä eivät sähköpöytä ja 500 euroa mediaania isompi palkka paljon paina.

Ikävä todeta, mutta Steve Jobs -juna meni jo; nykypäivän osaajat eivät vittuilua kuuntele, eivät sitten yhtään. Jos yrityksen arvomaailma ei mene yksiin heidän oman arvomaailmansa kanssa, siinä eivät sähköpöytä ja 500 euroa mediaania isompi palkka paljon paina.

Muutos puhaltaa kaikilla rintamilla ja sellaisella vauhdilla, että joka ikisen yrityksen ja organisaation on uskallettava tauotta kokeilla uusia asioita ja uusia tapoja toimia. Ja valitettavasti uuden kokeiluun liittyy aina epäonnistumisia – siitä termi “kokeilu” – ja niitä tulee matkan varrella paljon enemmän kuin onnistumisia; se nyt vaan on pakollinen osa prosessia. Epäonnistumisista pitää poimia oppi mukaan ja jatkaa matkaa, ei siinä ole sen kummempaa. Jos kokeilukulttuurista meinaa jollekin tulla näppylöitä, epäonnistumiset voi ajatella välttämättöminä investointeina, koska niitä ne lopun perin ovat.

Organisaatioissa, joissa pelätään virheitä, työntekijät keskittyvät suojaamaan omaa asemaansa ja hoitamaan hommansa niin, ettei siitä tule sanomista. Tulosten huonontumisesta – jossain vaiheessa ne vääjäämättä alkavat huonontua, kun muuttuvaan ympäristöön ei ole reagoitu – työntekijät ovat huolissaan vain siitä näkökulmasta, että mitäköhän pomo tästä sanoo, ja selittävät asiaa uusilla olosuhteilla. Mikä monesti ihan totta onkin, valitettavasti vain se tärkein – muutoksen vaatimat toimenpiteet – jäävät tekemättä.

Näin mennään kuukaudesta ja pahimmassa tapauksessa vuodesta toiseen. Sanomatta on selvää, että näissä organisaatioissa sama virheen pelon kulttuuri leviää ylhäältä alimmalle portaalle asti ja rohkeiden innovaattoreiden sijaan avokonttorin täyttää ennen pitkää lammaslauma. Innovaattorit joko tyytyvät kohtaloonsa ja muuttuvat lampaiksi tai lähtevät pois.

Kumpaan suuntaan teillä mennään?