Valtias puhelin ja sekopäiset elohiiret - Rookie Communications

Valtias puhelin ja sekopäiset elohiiret

Valtias puhelin ja sekopäiset elohiiret

Tänä digitalisaation aikakautena puhutaan siitä, että robotit vievät työmme. Hurjimmat visioivat, että ihminen on tulevaisuudessa osittain kone. Jatkamme ymmärrystämme koneälyllä ja korvaamme prakaavia ruumiinosiamme teknologialla. Ehkä lopulta olemme kuolemattomia.

Oikeastaan ihmisten robotisoituminen on jo alkanut. Käteemme on kasvanut teknologinen jatke, puhelin.

Vietämme melkoisen osan elämästämme luuri kädessä. Kosketamme puhelinta keskimäärin 2600 kertaa päivässä (Dscout).

Sosiaalinen media ja jatkuvat keskeytykset tekevät meistä sekopäisiä elohiiriä, jotka poukkoilevat sykkien ympäriinsä keskittymättä mihinkään (Karjalainen 28.8.).

Riekaleina on sekä työelämä että vapaa-aika. Puhelimen jatkuva tarkkailu menee ohi puolison kanssa vehtaamisesta (Yle 21.10.). Jopa lapsemme valittavat, kuinka äiti ja isi räpeltävät puiston penkillä kännykkää ja leikit on leikittävä yksin (Aamulehti 27.4.2017).

Hyppimisestä tuli uusi musta

Äskettäin huomasin myös itsessäni muutoksen, joka oli hiipinyt minuun vaivihkaa. Huomasin kännykän polttelevan pelkällä olemassaolollaan.

Mitähän uutta on Instagramissa?
Onkohan joku laittanut Whatsappia?
Mistä Facebookissa nyt puhutaan?

Eikä se jäänyt vain puhelimen tarkkailuun, sillä viestien tulva vyöryi päälle työajalla myös esimerkiksi sähköpostin ja firman sisäisten viestintäkanavien kautta.

Näytölle hyppivät viestit keskeyttivät ajatuksen aina, kun sellainen oli päässyt syntymään. Ja vaikkei näytölle olisi hypännyt viestiäkään, keskeytin itse itseni.

Pitäisikö sittenkin tarkistaa tulleet viestit?
Ai niin, tuo juttuhan se oli viime viikolla mielessä – hoitaisinko sen sittenkin ensin?
Laittaisinko tässä välissä pari sähköpostia?

Asiasta toiseen hyppimisestä on tullut uusi normaali, sanoo aivotutkija (Yle 13.1.). Yhtäkkiä huomasin tulleeni osaksi tätä muutosta.

Oma pää on suurin este

Tilanteen tajuaminen sai minut jopa hiukan hätääntymään. Miten tämä pääsi tapahtumaan? Voiko tälle enää tehdä mitään? Ja toveri Laakkosen sanoin – jäänköhän mä tällaiseksi?

Onneksi diagnoosi ei tässä tapauksessa ole lohduton. Tässä pari asiaa, jotka minua auttoivat.

  • Järjestin itselleni rauhallisen työpisteen, jossa katseeni suunta on ikkunasta ulos.
  • Otimme työporukalla käyttöön tavan, jonka mukaan kuulokkeet päässä työskentelevää työkaveria ei saa mennä kolkuttelemaan olalle (paitsi tulipaloasioissa).
  • Laitan puhelimen äänettömälle ja suljen sähköpostin ja muut viestintäkanavat, kun haluan keskittyä.
  • Teen päivä- ja viikkolistan tehtäville asioille, jotta en tuhlaa aikaa niiden kertaamiseen päässäni.
  • Pidän tietoisia taukoja ja keskittyneen työskentelyn jaksoja.

Suurin este parantumiselle on – onneksi ja valitettavasti – aina lähistöllä. Nimittäin oma pää.

Kun puhelin jää, maailma avautuu

Jos huomio keskittyy aina vain puhelimeen, maailma jää näkemättä. Sillä on vaikutuksensa mielelle, ja erityisesti luovassa työssä sen vaikutuksen huomaa.

Luova ajattelu tarvitsee aktivointia, ja parasta aktivointia on katsella ympärilleen missä ikinä meneekin. Tehdä havaintoja ja synnyttää mielessään tarinoita. Kokeilla uutta ja ihmetellä näkemäänsä.

Eikä ympäristön totaalinen vaihtaminen tee ollenkaan huonoa, päinvastoin. Itse lähden nyt pariksi viikoksi katselemaan maailmaa Abu Dhabin vinkkelistä. Voin vannoa, että ihmeteltävää riittää. Puhelimen ajattelin syrjäyttää kameran rooliin.

P.S. Kirjoitettuani tämän tekstin unohdin seuraavana päivänä puhelimeni kotiin, kun lähdin töihin. Pientä eroahdistusta lukuun ottamatta tilanteesta ei seurannut muuta kuin erinomaista keskittymisaikaa.